Kaunis ja aurinkoinen viikonloppu vei ajatukset yhteen viime kesän päivään, josta asti ompelukorissani on pölyttynyt muuan roskistuomiolta pelastettu kangaspala. Se osui silmiini ulkona auringonpaisteessa, taloyhtiön jäteastian vieressä, johon joku oli sen jättänyt näkösälle. Se joku oli jo päättänyt luopua riepuparasta – verhosta, otaksun – mutta tarjosi sille kuitenkin viimeisen mahdollisuuden päästä vielä jonkun toisen kotia koristamaan.
Nappasin kankaan mukaani mölkkypeliin, jonne olin matkalla, ja toin kesäillan hämärtyessä kotiin lähemmin tutustuttavaksi. Kulunuthan se oli, keskeltä oikeastaan puhki. Kukkakuviointi oli kuitenkin tosi kaunis, ja reunoilla oli vielä ihan priimaa ja käyttökelpoista materiaalia.
Ihastuttavan kuvioinnin isäksi paljastui Juhani Konttinen, joka on suunnitellut kankaita 50-luvulta lähtien. Tarkempaa tietoa tästä kyseisestä kuosista oli vaikea löytää. Hiutunut olemus ja mummolan tuoksu kuitenkin kertovat omaa tarinaansa juuri tästä kangaspalasta. En voi olla miettimättä, monessako ikkunassa se on roikkunut, montako kertaa pakattu muutossa jätesäkkiin. Onko se isoäidin perintö naapurissa asuvalle opiskelijalle, kirppislöytö vai useaan kertaan dyykattu?
Visioni on kesästä asti ollut leikata kankaan käyttökelpoiset palat talteen ja ommella niistä jotakin kivaa. Ompelu ei kuitenkaan ole mikään erityinen lempipuuhani, minkä takia työn aloitus on vähän viivästynyt. Ehkä se valmistuu ennen ensi kesää, nyt kun kangas on jo nostettu ompelukorista pöydälle.
Koska ompelutaidoillani ei kuuhun mennä, olen ajatellut sohvatyynynpäällisiä. Mielellään ilman vetoketjua. Tavoitteena on tehdä projektista yhtä rento ja huoleton kuin siitä lämpimästä kesäpäivästä, jona vanha ja kauhtunut kangas sai uuden kodin.
